Pekka tässä, hei
– Minä olen käynyt lapsuudessa pyhäkoulua kymmenen vuotta. Sain siitä sellaisen hienon merkinkin, aloittaa Pekka Kiviranta.
– Enkä minä ollut mikään erikoistapaus kotikylälläni. Lähes kaikki kylän lapset kävivät pyhäkoulua, se kuului normaaliin pyhäpäivän ohjelmaan. Pienenä ihmettelinkin, kun muutamien kotien lapset eivät olleet mukana. Miksi he eivät käyneet pyhäkoulua?
Kristilliset kodit
Pyhäkoulun opettajat sovittiin aina kinkereillä. Tavallisten perheiden isiä ja äitejä, vuorollaan. Pyhäkoululehdestä sai materiaalia, Jeesuksen opetuksia ja Vanhan testamentin kertomuksia käytiin läpi. Lasten lauluja laulettiin ja mehua ja pullaa sai lopuksi.
– Eikä se toki ollut ainoa tapa, millä kodit olivat mukana seurakunnan elämässä. Säännöllisesti järjestettiin kotiseuroja. Useimmiten taisi mukana olla seurakunnan pappi, mutta aina myös talon väki toi oman panoksensa. Kirjasta luettiin alkuhartaus, joku perheen nuorista saattoi lukea jonkin lehdessä olleen kertomuksen, tai jos oli soitto- tai laulutaitoa, niin sen käyttöön rohkaistiin. Oi niitä aikoja, muistelee Pekka Kiviranta.
Uskoontulo
Rippikoulun jälkeinen aika oli Pekan tulevaisuuden kannalta merkittävä. Seurakunnassa oli nuorisoherätystä. Perjantain raamattupiirissä ja lauantain nuortenillassa oli kymmenittäin nuoria. Kesäisin pelattiin paljon lentopalloa ja vietettiin muutoinkin paljon aikaa yhdessä. Sunnuntaisin käytiin kirkossa.
– Vaikka olin pienestä pitäen kasvanut uskon tiellä, kuului sen ajan toimintamalliin, että piti olla uskoontulokokemus. Sellainen minullakin oli. Mutta ei siitä minulle mitään elämän mullistavaa asiaa tullut, sama usko Jumalaan minulla säilyi.
– Nämä vuodet kuitenkin kasvattivat minua uskon tiellä ja olivat suuntaviittana sille, että hakeuduin pappisopintoihin, vaikka lahjakkuuteni ehkä olisivat viitanneet matematiikan suuntaan.
Monipuolinen työura
Opiskeluaikana Pekka oli tiiviisti mukana Evankelisessa opiskelijatoiminnassa. Sen myötä tie ohjautui opiskelijalehden toimitussihteeriksi ja sitten valmistuttua kristillisen lehden toimittajaksi ja toimitussihteeriksi.
– Järjestötyö oli hyvin rikas kokemus. Pääsi saarnaamaan, mutta sen lisäksi organisoimaan, toteuttamaan valtakunnallisia juhlia, tekemään suoria radio-ohjelmia, leirejä ja koulutuspäiviä, Pekka luettelee järjestöpapin toimenkuvaa.
Mutta sitten tuli aika, jolloin oli syytä siirtyä seurakuntapapiksi. Ensin Ilmajoelle, sitten Helsinkiin ja viimeiseksi pitkä jakso Espoossa.
– Rikas ja hieno jakso sekin oli. Jokainen seurakunta oli omanlaisensa ja niissä opin seurakuntapapin perustyöt, jumalanpalveluksen, toimitukset ja rippikoulun.
Siunaus äidille ja isälle
Omien vanhempien siunaaminen oli Pekka Kivirannalle tärkeä tehtävä.
– Tiedän, että moni pappi haluaa omien läheistensä siunauksessa olla seurakuntalaisena. Siinä on tilaa omalle surulle. Itse halusin ehdottomasti toimittaa äitini ja isäni siunaamisen. Heiltä olen saanut kristillisen uskoni vahvat juuret. Ja vaikka tiesin jo etukäteen, että kyyneleet olisivat osa siunauspuhetta, halusin heille sanoa arkun äärellä nuo maailman mullistavimmat sanat: Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.
– Tämä oli heidän uskonsa ja tämä on minun uskoni. On olemassa Taivas, ja on olemassa avattu tie taivaaseen, Jeesus Kristus.
Pekka Kiviranta